Jälkeä

Jostain syystä tuli mieleen lähteä pk-jälkikurssille. Ihan hyvä että tuli, koska ollaan tykästytty!

PK-jälki on kisamuotona itsellenikin uusi ja outo, joten perusteita pitää edelleen kertailla ettei lähdetä heti alkuun tekemään jotain pieleen. No eipä kyllä ensimmäisen kurssipäivän jälkeen tullut mieleenkään että tässä on meidän uusi kisalaji, mutta homman edetessä on sekin käynyt mielessä.

Kaikki aloitettiin varusteiden hankkimisella. Paikalliseen koirantarvikepuotiin valjaita ostamaan. Voitto tietysti mukaan sovittamaan. Tämä karvanaamaherra päätti että ei oikeastaan soviteta. Hyppi, kieri, hankasi selkää lattiaan, haukkui, veti päätä pannasta irti ja näytteli oikein taitavasti hyvinkin epäsosiaalista ja yhteiskuntakelvotonta rakkia. Kunnes sitten sai tarpeekseen myyjän hauskuuttamisesta tai kauhistuttamisesta ja seisoi kuin tatti lopun asioimisemme ajan... Mistä lie taas tuokin mieleen hälle tupsahti. Ihan uutta, mutta ah, niin Voittomaista käytöstä!

Siis valjaat ja jälkiliina hommattu. Seuraavaksi koira, vettä ja hurjasti nameja autoon ja metsään.

Osaavat ja kannustavat kurssinvetäjät kertoivat meille periaatteet ja tavoitteet ja eikun jälkeä tamppaamaan. Päätettiin porukalla testata ensin niin että joka jälkeen ei nameja survota vaan koitetaan lähtisikö homma toimimaan ilman. Ja heti ensimmäiselle jäljelle otettiin mukaan tunnistuskapula. Minun mielestä hyvä ajatus koska namien kylväminen metsään on työlästä ja kokeessakin oikeastaan ainoa tavoite on löytää ne kapulat, joten niitähän tässä aletaan etsiä. Toisinpäin ajateltuna se jälki on vain "tie" kapulan luokse, sivuseikka, kapula on pääasia.

No siis jälkeä tamppaamaan ja merkkaamaan. Voitto jäljelle.  Jaapa jaa, totesi Voitto ja keskittyi syömään heinää. Kulki se innossaan mukana minkä lehmäilyltään kerkesi, mutta jäljen haistelu ei tullut mieleenkään. Mutta jee! täällähän on joku leikkikapula keskellä metsää! Eli vähän vahingossa törmäsi kapulaan, sai hurjat  kehut  ja namia j jäi ehkä tyytyväiseksi itseensä.

Samana kurssipäivänä tehtiin vielä toinen jälki. Voitto sai katsoa kun mamma paineli metsään ja sitten kurssinvetäjä vei koiran pois. Tai yritti. Voitto oli sitä mieltä että äippä pitää pelastaa ja oli kuulemma heittäytynyt selälleen että raahaappa kuule täti vaan. Minä haen äitin pois. (Olin salaa vähän ylpeä.) Pelastuin sitten kuitenkin omin avuin ja mentiin toinenkin jälki. Melkein samoin tuloksin, itse jälki ei niin kovin vieläkään kiinnostanut, mutta kaksi kapulaa löytyi silti.

Tätä sitten harjoitelttin koko seuraavat kaksi viikkoa lähes joka ilta. Opin itse enemmän lukemaan koiraa ja koira oppi tajuamaan että tätä hajuvanaa seuraamalla löytyy noita kepakoita, mistä mamma on superiloinen ja itse saa makkaraa! Etsitään nyt sitten kun se kerta sen niin onnelliseksi tekee!

Joten kummankin päässä tapahtui edistystä. Nyt kuukausi myöhemmin, kolme kurssikertaa  takana ja parikymmentä jälkeä koluttuna luulen että kumpikin jo vähän tietää mitä pitäisi tehdä. Eli sitten vaan treeniä, treeniä ja treeniä.

Esineruutua ollaan harjoiteltu kotipihalla sen verran että lempiasioita (sukkamyttyjä, muovipulloja ja hanskoja) on pihalle viskottu, viety yhdessä tai piiloteltu ja Voitto lähetetty etsimään. Löytää kyllä aina ja tuntuu tykkäävän. Metsässä sitten harjoiteltu kerran. Oli niinkun ei olisi ikinä koko 'hae' käskysanaa kuullutkaan! Selvästi eri ympäristö vaikuttaa koiran aatoksiin. Lisäksi kotipihalla on ollut varmasti esineet liian lähellä, kauas erkaneminen ei oikein tullut Voitolle mieleenkään. Eli treniä, treeniä ja treeniä.

Jälkikokeen tottisosio kauhistuttaa eniten. Noutoharjoituket ovat siinä vaiheessa että noutokapula on ostettu. No on se Voiton suussakin jo ollut. Innoissaanhan se kaikkea kyllä noutaa, mutta ajattelin tehdä tämän varmemman kautta ja jos opetellaan ensin pitämään kapulaa suussa kunnes toisin käsketään.  Voiton mielestä tosi tylsää, jopa etovaa... Että treeniä, treeniä ja treeniä...