Voiton syvin olemus....

Nyt on pakko avautua. Tai jotain...
Mietin tässä Voiton tohinaa, omaa tohinaa, kanssaeläjien tohinaa..

Voitto-the-super on kotona ihana pallero, sylisessu, nallekarhu, joo-joo-mies, peace&love-kaveri ja kaikkea sitä mitä kotona olevalta koiralta tahdon. Voitto ei kotona kuumene, touhota, riitele, vaadi huomiota, räksytä, tohise, karkaile... Ei mitään liikaa. Eikä mitään liian vähän. Suostuu kaikkeen, tekee mitä pyydetään (paitsi viimeaikona ei tule sisälle, koska ulkona on mukavan viileää) ja reagoi rauhallisesti kaikkeen. Jopa liian rauhallisesti. Ei reagoi edes ovelle koputtajiin.

Sitten on "olen töissä" -Voitto. Voitto on agility- ja tokotreeneissä aikamoinen kuumakalle, joka juu kyllä, nappaa minua helposti sormista, hyppää innoissaan sekä ihmisten että koirien päälle leikkimään, touhottaa ja sählää. Kamppaa sekä minut että ohikulkiessaan muut ja aiheuttaa kaaosta. Minulle se on OK, koska tiedän että kotona tämä juurikin sekä kouluttajan että pari hyppyestettä kaatanut hurrikaani on rauhallinen nalle. Mutta miksi mietin että muille se ei ole ok? Huomaan selitteleväni mm. " no-kun-se-on-vasta-9-kk" ja että "kotona-se-on-tosi-rauhallinen"... "tyhjentäkää tämä alue, Voitto tulee kohta". Ihan typerää!

Olen halunnut elämänhaluisen, energisen koiran, joka on aina valmiina hommiin. Voitto on sitä. Elämänriemua ja kaikenlaista hauskaa sillä riittää kaikille muille jaettavaksi! Luulen, (en voi tietää koska tämä on ensimmäinen ja ainokaiseni Briardi) että tämä on ihan aitoa Briardiautta! Ja olen siitä ylpeä, mutta silti tunnun selittelevän! Kaikessa tähänastisessa Voittoilussa olen ensialkuun hieman vieruksunut kommentteja: "älä sinä heittele kärrynpyöriä,  ettei sinun koirasikin heittele", mutta miksi me emme voisa yhdessä heitellä??

Yritän ymmärtää... Näyttädymme pentukurssilla, tokossa ja agilityssä super-energisinä (tai siis Briardini on super-energinen)  ja kaiken tuhoavina hurrikaaneina. Mutta jos olemme silti iloisia, onnellisia ja toistemme kanssa pärjääviä, niin miksi ei?? Emme ole kenellekkään pahoja emmekä haasta riitaa. Kumpikaan ei murise eikä ole paha. Olemme riemukaksikko joka pyörähtää tuomassa vauhtia ja vaarallisia tilanteita päivään kuin päivään!

Briardin syvin olemus ei  oikein aukea niille jotka näkevät vain sen "olen töissä"-briardin. Briardissa tuntuu olevan kaksi toisistaan hyvin paljon poikkeavaa puolta. En ole ikinä perustanut koirista jotka ovat vaatimassa kokoajan toimintaa, tekemistä, hommia, jotain! tai muuten syön sohvan. Olen myös sitä mieltä että nykyään monet koirat "riekutetaan pilalle", eli on pakko harrastaa joka päivä, riekuttaa, täpöttää, tehdä aina jotain jotta ollaan  ihan intopiukena aina ja kokoajan. Rauhoittuminen on ajanhukkaa, perustavanlaatuista kääköilyä sekä omistajalle että koiralle. 
Minusta meidän briardi osaa olla levällään kun ei ole tehtävää ja intopikueana kun pitää. Ja arvostan tätä puolta suunnattomasti! Minulla ainakin on päiviä että en viitsi. Onneksi minulla on koira joka on mukana myös tässä en viitsi-päivässä!

Jatkamme siis aivan täysin sydämin ja Voitontahtosina tätä Briardiutta. Toivotaan että -en-viitsi-päiviä- ei ole niin paljon että päästään joskus kisaamaankin. Mutta jos on, silti meillä majailee ehkä maailman paras (tai ainakin meille sopvin) Briardi!

Aksaa!!

Agilityn alkeiskurssi alkoi eilen. Ihan pienesti perusjuttuja, koska halliympäristö oli kaikille pikkupennuille uusi. Voitto, ystävänsä Aavan kanssa taisivat olla vanhimmat. Eli kokonaista 9 kk jo!

Halliin oli jo vähän tutustuttu edellispäivän rally-tokossa, joten paikka ei ollut ihan uusi eikä pelottava, joten sinnehän se Vomppis hinkusi sisään kuin vanha tekijä! Välillä kahdella jalalla, välillä nelivedolla hihna viimeisiään vinkuen, kaikkien päälle ryysäten, sillälailla Voittomaisesti. Hyvin energisesti ja lennokkaasti. Kaikkien pikkukoira-ihmisten kauhuksi ja minun sormien turmioksi.

Halli on vähän harmillinen sen suhteen että koirille ei  juurikaan ole paikkoja mihin köyttää kiinni opastuksen tai radan teon ajaksi. Mutta reunalta löytyi kuormalava johon Voiton köytin ja kaikeksi yllätykseksi, sillä se makoili kaikessa rauhassa ja odotti nätisti. osaa se siis olla rauhallinenkin...

Sitten itse asiaan. Ensin vähän kontaktia ja "valssiaskelia" koiran kanssa. Ja kun koira seuraa mukavasti mukana, nami tai lelu lentää iloisessa kaaressa palkaksi. Pala kakkua... Tai niin luulin. Voitto tuli hyvin mukana. Heitin ekan namin ja koira tajusi että täällähän saa siis juosta! JUOSTA! Voi tätä riemun päivää! Töissä riehutaan! Ja niin se juoksi, nappasi radan reunalta jonkun siihen jättämän hanskamytyn, heitteli, kopitteli, mutkitteli, kaatuili hurjassa vauhdissaan ja nautti täysin siemauksin. Välillä jo ennätin ajatella että en saa koiraa kiinni, vaikka sen ei pitäisi noin pääpiirteissään olla ongelma meille. Kentällä seisovia ohjaajia säälittelin valmiiksi, Voitto on iso ja Voitto on näköjään myös hurja. Se hyppii ja sitten se hyppii! Kotona se ei hypi joten en osannut varoittaa, plots! -ensimmäistä ohjaajaa naamaan...

Harjoiteltiin myös esteen ylitystä. Kynnyksen korkuista "hyppyä". Jaa tässäkin saa juosta täysillä ja taas lentää hanskajuttuja tai nameja! Kyllä on hauska laji! Eli suomeksi Voitto ihan vain vähän kuumeni. Seuraavaa ohjaajaa plots! -naamaan. Huuleen taisi jäädä ikävä kuhmu.

Itse tykkään Voiton energisyydestä ja syttymisestä. Mutta miten minulle jäi olo että kaikki muut eivät ihan niin tykkää. Voitto on superystävällinen, kaikkia ja kaikkea rakastava otus. Tuolla massalla se vain on vähän eri asia rakastaa kun 30 kiloa kevyemmällä ja 80 kertaa hitaamaalla olemuksella. Pikkukoiria ei olla nykyään enää päästy moikkaamaan ollenkaan, jostain syystä koirien ihmiset vetävät äkkiä pienensä pois vaikka koirat itse moikkaisivatkin.

Minun mielestä ja luulenpa että Voitonkin mielestä aksa-treenit alkoivat hyvin. Voitolla oli hurjan hauskaa ja minullakin aika hauskaa, näitä muutamaa haaveria lukuunottamatta.

Kuvat jäi ottamatta, mutta sulostuteaan tätäkin tarinaa silti otoksin. Eivät liity näihin treeeihin, mutta Voittoon kuitenkin!

Jälkeä

Jostain syystä tuli mieleen lähteä pk-jälkikurssille. Ihan hyvä että tuli, koska ollaan tykästytty!

PK-jälki on kisamuotona itsellenikin uusi ja outo, joten perusteita pitää edelleen kertailla ettei lähdetä heti alkuun tekemään jotain pieleen. No eipä kyllä ensimmäisen kurssipäivän jälkeen tullut mieleenkään että tässä on meidän uusi kisalaji, mutta homman edetessä on sekin käynyt mielessä.

Kaikki aloitettiin varusteiden hankkimisella. Paikalliseen koirantarvikepuotiin valjaita ostamaan. Voitto tietysti mukaan sovittamaan. Tämä karvanaamaherra päätti että ei oikeastaan soviteta. Hyppi, kieri, hankasi selkää lattiaan, haukkui, veti päätä pannasta irti ja näytteli oikein taitavasti hyvinkin epäsosiaalista ja yhteiskuntakelvotonta rakkia. Kunnes sitten sai tarpeekseen myyjän hauskuuttamisesta tai kauhistuttamisesta ja seisoi kuin tatti lopun asioimisemme ajan... Mistä lie taas tuokin mieleen hälle tupsahti. Ihan uutta, mutta ah, niin Voittomaista käytöstä!

Siis valjaat ja jälkiliina hommattu. Seuraavaksi koira, vettä ja hurjasti nameja autoon ja metsään.

Osaavat ja kannustavat kurssinvetäjät kertoivat meille periaatteet ja tavoitteet ja eikun jälkeä tamppaamaan. Päätettiin porukalla testata ensin niin että joka jälkeen ei nameja survota vaan koitetaan lähtisikö homma toimimaan ilman. Ja heti ensimmäiselle jäljelle otettiin mukaan tunnistuskapula. Minun mielestä hyvä ajatus koska namien kylväminen metsään on työlästä ja kokeessakin oikeastaan ainoa tavoite on löytää ne kapulat, joten niitähän tässä aletaan etsiä. Toisinpäin ajateltuna se jälki on vain "tie" kapulan luokse, sivuseikka, kapula on pääasia.

No siis jälkeä tamppaamaan ja merkkaamaan. Voitto jäljelle.  Jaapa jaa, totesi Voitto ja keskittyi syömään heinää. Kulki se innossaan mukana minkä lehmäilyltään kerkesi, mutta jäljen haistelu ei tullut mieleenkään. Mutta jee! täällähän on joku leikkikapula keskellä metsää! Eli vähän vahingossa törmäsi kapulaan, sai hurjat  kehut  ja namia j jäi ehkä tyytyväiseksi itseensä.

Samana kurssipäivänä tehtiin vielä toinen jälki. Voitto sai katsoa kun mamma paineli metsään ja sitten kurssinvetäjä vei koiran pois. Tai yritti. Voitto oli sitä mieltä että äippä pitää pelastaa ja oli kuulemma heittäytynyt selälleen että raahaappa kuule täti vaan. Minä haen äitin pois. (Olin salaa vähän ylpeä.) Pelastuin sitten kuitenkin omin avuin ja mentiin toinenkin jälki. Melkein samoin tuloksin, itse jälki ei niin kovin vieläkään kiinnostanut, mutta kaksi kapulaa löytyi silti.

Tätä sitten harjoitelttin koko seuraavat kaksi viikkoa lähes joka ilta. Opin itse enemmän lukemaan koiraa ja koira oppi tajuamaan että tätä hajuvanaa seuraamalla löytyy noita kepakoita, mistä mamma on superiloinen ja itse saa makkaraa! Etsitään nyt sitten kun se kerta sen niin onnelliseksi tekee!

Joten kummankin päässä tapahtui edistystä. Nyt kuukausi myöhemmin, kolme kurssikertaa  takana ja parikymmentä jälkeä koluttuna luulen että kumpikin jo vähän tietää mitä pitäisi tehdä. Eli sitten vaan treeniä, treeniä ja treeniä.

Esineruutua ollaan harjoiteltu kotipihalla sen verran että lempiasioita (sukkamyttyjä, muovipulloja ja hanskoja) on pihalle viskottu, viety yhdessä tai piiloteltu ja Voitto lähetetty etsimään. Löytää kyllä aina ja tuntuu tykkäävän. Metsässä sitten harjoiteltu kerran. Oli niinkun ei olisi ikinä koko 'hae' käskysanaa kuullutkaan! Selvästi eri ympäristö vaikuttaa koiran aatoksiin. Lisäksi kotipihalla on ollut varmasti esineet liian lähellä, kauas erkaneminen ei oikein tullut Voitolle mieleenkään. Eli treniä, treeniä ja treeniä.

Jälkikokeen tottisosio kauhistuttaa eniten. Noutoharjoituket ovat siinä vaiheessa että noutokapula on ostettu. No on se Voiton suussakin jo ollut. Innoissaanhan se kaikkea kyllä noutaa, mutta ajattelin tehdä tämän varmemman kautta ja jos opetellaan ensin pitämään kapulaa suussa kunnes toisin käsketään.  Voiton mielestä tosi tylsää, jopa etovaa... Että treeniä, treeniä ja treeniä...

Pikakelaus

No niin, Voitto-Virtapiikki on tosiaan riemastuttanut elämäämme puolisen vuotta. Ikää herra-hauskuuttajalla on juuri tullut täyteen 9 kk.

Melkein heti Voiton saavuttua lähdettiin paikallisen koiraseuran pentukurssille. Siellä Vomppiksen mielestä parasta oli kaverit ja poikapaini, mutta kyllä se malttoi mukavasti töihinkin keskittyä kun vaan tarpeeksi oli herkkuja taskussa. Innokkaasti ja mielellään voitto opettelee uutta. Vaikeimmissa asioissa emännän kärsivällisyys on haaste ei niinkään koiran. Kontaktiharjoituksia jatketaan edelleen esim. joka ruualla. Onneksi herra on ahne!

Elämisen taitoja treenaillaan kotosalla joka päivä siinä normi meiningin sivussa. Minusta normaalit elämän kuviot ovat kaikkein tärkeimmät taidot ja rauhoittuminen on yksi iso asia oppia. Kotona, autossa tai kylässä ei siis hössötetä. Tätä on oikeasti opeteltu pienestä pitäen ja turhasta hössöttämisestä seuraa jäähy, eli tilanteesta poistaminen. Toimii Voitolla, on niin kurjaa joutua toiseen huoneeseen kaikkien ihanien ihmisten luota.

Tokoliikkeitä treenataan myös siinä kaiken ohessa. Pikkupätkiä seuraamista ja luoksetuloja, paikkallaan olemista jne. harjoitellaan puunkannon ja pihan siivouksen lomassa, etsitään kadonutta sukkaa ja kaivetaan nurmelta nameja.
Kun Voitto tuli, olin ajatuksena haudannut kilpailuviettini. Ajatus oli että kaikissa tilanteissa pärjäävä, tarvittaessa pihaa ja perhettä puolustava yhteiskuntakelpoinen kotisessu riittää. Mutta pakko myöntää että kyllä joku kisakärpänen nostaa vähän päätään... Voitolle on tosi helppo opettaa asioita koska se tarjoaa mielellään vaihtoehtoja mitä voisi tehdä.

Oma mielikuvitus asettaa vielä rajoja, mutta Voitto hakee grilli- ja takkapuita (ei vielä liiteristä asti, koska en ole keksinyt oven avaukseen sopivaa systeeminä, noutaa oluttölkkejä (ei niitäkään vielä jääkaapista saakka, edellä mainitusta syystä) ja opettelee juuri laittamaan/sammuttamaan valoja. Lisäksi tietysti niitä "normaalempia" koirien temppuja, istu-maahan-seiso-hae-koppi-vieäipälle-kuole jne jne. Joten oppii se kyllä, kunhan joku viitsii opettaa. Siksipä tuli lähdettyä myös jälkikurssille testaamaan koiran ja emännän yhteistyön alkeita. Ja agiliytyä pitää tietysti ainakin koittaa.

Ollaan siis vähän testailtu jo kaikenlaista, jatko näyttäkööt mihin suuntaan vai joka suuntaanko jatketaan. "Treenipäiväkirjan" pitäminen alkaa siis tästä.

Voitto kotiin!

Niin siinä sitten kävi että meille piiitkän harkinnan jälkeen muutti Briardi. Ihana, rohkea,ystävällinen karvapallero, joka hurmasi koko perheen heti saavuttuaan.

Nyt on Voiton kanssa elelty yhdessä puolisen vuotta. Koitettu keksiä yhdessä tekemistä ja harrastetta. kahlattu pentukurssilla, toko-kentillä, hurahdettu pk-jälkeen, testattu rally-tokoa ja ihan juurikin aloitetaan agility-kurssilla.

Kaikkea tätä olisi kiva muistella myöhemmin niin että päivämäärät osuisivat kohdilleen edes vuoden tarkkuudella ja kakki tehdyt mokat eivät hautautuisi aikakultaa muistot-osioon. Siitäpä se sitten lähti. Ajatus "julkisesta päiväkirjasta"...

Voitto (Vomppis, Humppis, Vode,Voitokas,Vomppi-Pomppi...) keksii joka päivälle jotain joka ensin yleensä jopa raivostuttaa, mutta lopulta naurattaa. Koiramaailman ilopilleri hurmaa nallemaisella olemuksellaan ja kyllä se aika nalle onkin. Samalla se tuntuu olevan kovin älykäs ja oppivainen. Ja halukas tekemään kaiken yhdessä. Ihan kaiken. Aina. Eli pyörii koko reilun kolmenkymmenen kilon olemuksellaan jaloissa jatkuvasti, työntää kuononsa ihan kaikkeen, törmäilee, kampittaa ja sotkee. Eli hän osallistuu perhe-elämän täydellä sydämellä!