Hakuilua

Voihan Voitokasta!
Vode pääsi mamman puhelahjoista huolimatta mielenkiintoisen hakuporukan jatkoksi. Ryhmä treenailee säännöllisesti ja monipuolisesti ja monenlaisia koiria sekä taitavia ohjaajia sekä monenmoista neuvoa on saatavissa.


Tänään päästiin koittamaan rakennusetsintää tyhjillään olevassa isossa laitoksessa. Tätä ennen Voitto on "hakuillut" kerran, eli ei todellakaan kumpikaan tiedetä mitä pitäisi tehdä.


Voiton vuoroa odotellessa piilouduin kerran kaappiin kolmelle solmulle ja juuri tässä sekä selän että polvilumpiot nitkauttavassa asennossa kesti koirakolla etsiminen kaikkein kauiten, sitten kun löysin lokoisan sohvapaikan, löysi koira minut vallankin pikaisesti!


Mutta kyllä oli mukavaa seurata koirakoiden työskentelyä ja erilaisia taktiikoita.


Voiton vuorolla ensin tietysti sählättiin. Hyöks sinne ja pomps tänne ennen edes varsinaista työntouhua. Mutta innokkuuttahan tässä(kin) tarvitaan...? Eikös..


Itse hakutouhussa Voitto oli aika huippu.
Jostain syystä, minulle vielä selviämättömästä syystä, Voitto tajusi lähteä rakennuksessa pitkälle touhuilemaan. Ihan kuin etsiäkseen jotain? Se kulki reippaasti ja rohkeasti hämärissä huoneissa ja teki, tai ainakin näytti siltä että tekee töitä. Törmäsi lopulta maalimieheenkin ja sai hurjat kehut ja tietysti herkkuja. Seuraavaa "äijää" lähti etsimään yhtä innolla, meni oikeasti tosi pitkälle pimeillä käytävillä ja näytti varsin pätevältä. Kerran pysähtyi tuijottamaan minua, "häh, mitä teen?", mutta kun en sanonut mitään, jatkoi omatoimisesti touhujaan.


Neljännen maalimiehen kohdalla jo selvästi huomasi että tajuttu on. Pitkällä käytävällä koiran nenä teki ilmassa puoliympyrän ja nokan perässä löytyikin taas ihana maaliäijä.


Oikein opettavaista ja riemuksemme hyvin väsyttävää! Nyt uni maittaa!


Ihanaa että VoittoValtava tajusi mitä pitäisi tehdä. Ihanaa että oli niin kovin reipas ja tarmokas. Ihanaa että eteni niin rohkeasti ja selkeästi tykkäsi touhusta ja ihanaa että päästiin tämmöiseen porukkaan mukaan. Kiva päivä! Jäi intoa molemmille!

Talvitauolla

Ensin oli märkää ja pimeää ja kuraista. Sitten hössötettiin joulua ja sitten tuli pakkasta niin että nenänpäät jäätyy.




(Voitto metsäretkellä, kuva JanikaP.)










 Ollaan siis oltu ihan mitääntekemättömiä monta viikkoa! Muutama lankakerä on saanut kokea karun kohtalon ja kaikenlaiset pahvipakkaukset ovat energiaa purkaessa levittyneet suloisesti kodin lattioille pieninä silppuina, mutta muuten tämä "pakkasten pitely" on mennyt ihmeen hyvin.



Ennen joulutaukoa oli aistittavissa ehkä pientä murkku-uhoa, ei oikein hommat innostaneet, joten luultavasti tauko tuli ihan tarpeeseen. Jospa työintoa puhkuva Voitto suorittaa heti ekoissa agility treeneissä puhtaan radan, tekee alo-luokan tokoliikkeet kuin tyhjää vain ja esineruutu on lasten leikkiä... :D

Ihan pientä aivojumppaa on tehty valojen sytyttelemisen ja jääkaapin oven aukaisun merkeissä, mutta -kuinka ollakaan- mamman into ja sitkeys loppuivat kesken.



Paukkupakkasten keskellä käytiin Lahdessa ryhmänäyttelyssä, jossa esittäjä -ei koira, jännitti niin että polvet tutuisivat. Voitto sensijaan alkuhäsläyksen jälkeen otti oikeinkin rennosti. Heittäytyi ihan pitkin pituuttaan keskelle käytävää ja antoi sekä ihmisten että koirien hyppiä ylitseen sen enempää hälinästä välittämättä. Keskittyminen palkittiin ja tuomari kovin kehui olevan oikein miellyttäväluonteinen ja fiksu junnukoira :) Tuloksena EH ja JUK1 ja oikein mukava arvostelu. Ja tuolla tukalla! :D

                                         (A Brewdog, Voitto vartioi oluen valmistumista...)

Risuja turkissa

Tänä viikonloppuna ollaan oltu ahkeria!

Torstaina treenailtin agilityä, alkeiskurssia on jäljellä vielä muutama kerta, mutta jatkoa on jo lupailtu. Oikein mukavaa. Voitto tykkää agiltystä(kin). Ikää on nyt 10 kk ja vauhti tai paremminkin sähläys on vähän jo rauhoittunut. Enää ei niin paljon satu (naamaan) avustavia ihmisiä!

Perjantaina sitten päästiin mukaan kurkkaamaan haku-ryhmän treenejä.
Mamma-pallero oli oppilaana kun kokeneemmat koirakot etsivät maalimiehiä pimeässä ja märässä, hurjan tuulisessa maastossa, jossa oli metsää, rakennuksia, venevaja, pitkä laituri ja kaikkea oikein mallikasta piiloutumiskolkkaa. Otsalamput vain viuhuivat ja koirien vilkkupannat vilistivät metsässä kuin ufot konsanaan. Hienoa katsottavaa!

Ja pääsihän se Voittokin vähän "etsimään". Ihanan mukava leikki; juoksen vain tyttösten luokse jotka antavat tästä riemastuneen herkkuja. Toimii! Voitto piti itseään vähintäänkin Mel Gibsonista seuraavana hurmaavuutensa suhteen! Hei mä tuun, anna typy karkkii...

Ja ihan pikkasen piilostakin löytyi lisää typyjä jotka lahjoivat makkaralla. Vähän vaan käyttää nokkaansa, käppäilee coolisti typyn luo ja se kehuu ja karkkia heruu. Voitto oli niin äijä!

No sitten lauantaina, lähes kukon kiekaisun aikaan (meillä täällä Veljeskylässä kukko kiekaisee viikonloppuisin aika myöhään), lähdettiin kohti arkitottelevaisuuskurssia. Voitolla oli matoiluaamu, ei oikein huvitanut. Löysäili ja mietiskeli jotain ihan muuta. Ehkä ihanista suursnautseri-Aavaa, joka 'stringeissään' sulavasti sipsutteli kaikkien pikkupoikien päitä sekoittamassa mukana koulussa. Tiedä häntä, mutta huomattavasti enemmän tarvitsi tällä kertaa herätellä herraa hommiin, eikä sittenkään niin viitsinyt.

Hetki huilattiin kurssin jälkeen kotosalla ja sitten päätettiin koittaa mitä Voitto olisi mieltä viestikoiran hommista. Aika vaikea arvata.. Voittohan tykkäsi. Jee, juostaan!  Aloitettiin n. 50 metrin pätkällä ja näköyhteydellä. Mutta jo kolmannella 'viestillä' mamma paineli piiloon mäen nyppylän taa. Voitto pinkoi vielä kovempaa. Aika hauskaa ja hyvin väsyttävää! Onneksi.

Vähän tähän päälle vielä piiloleikkejä metsässä, rauhallista koti-iltaa turvaamaan. Toimi. Ilta oli suhteellisen rauhallinen.

Sunnuntaina koetettiin viestikoiraleikkejä uudestaan. Ensin tietä pitkin. Hyvin viesti kulki. Seuraavalla vedolla taas olin itse kahden mutkan takana. Pienen mietintätaukosen tuloksena Voitto päätti jatkaa matkaa ja löysi jälleen mamman herkkutaskun luo.
Koitettiin vielä umpimetsässä, matkaa noin sata metriä. Ensimmäinen pätkä oli oikein mainio, tuli suoraan samoja jälkiä kun oli aloituspaikalle mennyt, toiseen viestiin vaati vähän houkuttelua, mutta ampaisi hyvin matkaan. Tällä välin siirryin itse parikymmentä metriä ja menin puun taakse piiloon. Takaisin lähetettynä Voitto pinkoi hyvä vauhtia, mutta tuli vähän vinosti takaisin ja minä olin mennyt piiloon vinosti toiseen suuntaan. Vauhti toppasi kuin seinään. Ja siihen se jäi ihmeissään miettimään että tässähän se jossain just oli. Yllättävän kauan vain katseli paikallaan. Melkein saattoi raksutuksen kuulla, mitäs nyt... No lähden takaisin, ehkä se siellä osaa neuvoa. Harmillisesti siis jäi nokkaosuus käyttämättä, jouduin kutsumaan pari kertaa että löysi luokse ja silloinkin tuli eri jälkeä kun olin itse mennyt.

Metsässä touhutessa tuli mieleen tehdä vielä jälki. Jäljellä ei olla oltukaan moneen hetkeen. Vieläköhän tuo muistaisi. Aika lyhyen (liian lyhyen) jäljen tein. Voitto lähti ripirinnoin matkaan, muisti siis mitä piti tehdä. Mutta sitten alkoi haahuilu. Olin kyllä aika lähellä aluetta jossa oltiin aiemminkin touhuiltu, ehkä siis liian lähellä. Voitto meni ristiin rastiin, pyöri ja takertui liinastaan puihin. Oltiin oikein sarjakuvahahmokelposia. Juuri kun tuntui että nyt mennään hyvin, jälki loppui. Kylläpä harmitti. Siksi kävin vielä toisaalle jäljen tallaamassa, tällä kertaa ilman kapuloita ja ruokapurkki palkkana lopussa. Koska pimeys alkoi hiippailla, jälki vanheni vain parikymmentä minuuttia. Mutta nyt mentiin mukavan hyvin! Kuono pysyi jopa maassa kohtalaisen hyvin, Voitto kun on ollut aika ilmavainuinen. Jäi hyvä mieli. Ainakin itselle.

Miinuksena tämä kaikki metsäsamoilu märissä pusikoissa kerryttää Voiton turkkiin yhden takanpesällisen veran tikkuja, risuja, havuja, käpyjä jne. Aika savotta oli riipiä niitä irti suihkun lattialle, mutta onneksi virtapiikit oli tasoitettu, Voitto nuokkui silmät puoliummessa jo suihkussa. Nyt on aika rentona tuo reiska. Ei paljon hössöttää viitsi! 

  

Tässä mennään nyt

Syksyn käännyttyä marraskuulle ja lumen tultua (vihdoin!) ollaan käyty agility kurssia urheasti läpi ja osallistuttu reippaina arkitottelevaisuuskurssille.


Syksyn pimeimpinä ja märimpinä hetkinä lenkkeilyt jäi vähän vähille, tuhotyöt lisääntyivät ja turkki takkuuntui. Ollaan silti ihan tyytyväisiä itseemme ja harrasteiden määrään, tai noh minä olen. Voitto kyllä tekisi paljon enemmänkin!


Käytiin pari kertaa "yksityiskentällä" opettelemassa kontaktiesteiden alustoja tassujen alla. Aksakurssilla kun tuntui että 'hirvittää', 'vähän pelottaa' ja 'en kuule viiti, kiipee itte hölmö!' Muutama kerta kun päästiin koittamaan ihan yksikseen (ilmeisesti ilman suorituspaineita) niin joku taas kolahti ja herneet kohtasivat. 'Ai tää kiipeeminen on tässä tää juttu, oisit heti sanonut!' Nyt ne ovat oikein mukavia esteitä, eivätkä ollenkaan epämiellyttävän karheita herkkien tassujen alla. Aalla ollaan vasta alastulokontaktia treenailtu, puomia ollaan koitettu madalletettuna. Putki on silti parasta. Kurssilla ollaan ylletty parhaillaan hyppy, hyppy, kierrä-hyppy, putki -sarjaan ja se on jo paljon se! Minä kun olen hidas, kömpelö, väärässä paikassa, Voiton tiellä....


Vauhti on vähän rauhoittunut. Kentän laidalla voi jo rauhassa katsella ja odotella vuoroa. Kaikkien koirakavereiden niskaan ei ole ihan pakko hypätä ja muutaman rauhallisen ihmisenkin voi moikata hyppimättä tai kaatamatta... Järkeä kertynyt??


Kotosalla ollaan opeteltu laittamaan valoja ja ottamaan sukkia jalasta pois. Ollaan opeteltu olemaan haukkumatta Tuuri-kaveria ja aina välillä vähän yritetty tokoilla. Aika rauhaisaa ja mukavan tasaista kotielämää.


Jälkitreenit ovat vähän jääneet pimeyden (lue laiskuuden) jalkoihin. Mutta kuhan tässä.... 😉

Voiton syvin olemus....

Nyt on pakko avautua. Tai jotain...
Mietin tässä Voiton tohinaa, omaa tohinaa, kanssaeläjien tohinaa..

Voitto-the-super on kotona ihana pallero, sylisessu, nallekarhu, joo-joo-mies, peace&love-kaveri ja kaikkea sitä mitä kotona olevalta koiralta tahdon. Voitto ei kotona kuumene, touhota, riitele, vaadi huomiota, räksytä, tohise, karkaile... Ei mitään liikaa. Eikä mitään liian vähän. Suostuu kaikkeen, tekee mitä pyydetään (paitsi viimeaikona ei tule sisälle, koska ulkona on mukavan viileää) ja reagoi rauhallisesti kaikkeen. Jopa liian rauhallisesti. Ei reagoi edes ovelle koputtajiin.

Sitten on "olen töissä" -Voitto. Voitto on agility- ja tokotreeneissä aikamoinen kuumakalle, joka juu kyllä, nappaa minua helposti sormista, hyppää innoissaan sekä ihmisten että koirien päälle leikkimään, touhottaa ja sählää. Kamppaa sekä minut että ohikulkiessaan muut ja aiheuttaa kaaosta. Minulle se on OK, koska tiedän että kotona tämä juurikin sekä kouluttajan että pari hyppyestettä kaatanut hurrikaani on rauhallinen nalle. Mutta miksi mietin että muille se ei ole ok? Huomaan selitteleväni mm. " no-kun-se-on-vasta-9-kk" ja että "kotona-se-on-tosi-rauhallinen"... "tyhjentäkää tämä alue, Voitto tulee kohta". Ihan typerää!

Olen halunnut elämänhaluisen, energisen koiran, joka on aina valmiina hommiin. Voitto on sitä. Elämänriemua ja kaikenlaista hauskaa sillä riittää kaikille muille jaettavaksi! Luulen, (en voi tietää koska tämä on ensimmäinen ja ainokaiseni Briardi) että tämä on ihan aitoa Briardiautta! Ja olen siitä ylpeä, mutta silti tunnun selittelevän! Kaikessa tähänastisessa Voittoilussa olen ensialkuun hieman vieruksunut kommentteja: "älä sinä heittele kärrynpyöriä,  ettei sinun koirasikin heittele", mutta miksi me emme voisa yhdessä heitellä??

Yritän ymmärtää... Näyttädymme pentukurssilla, tokossa ja agilityssä super-energisinä (tai siis Briardini on super-energinen)  ja kaiken tuhoavina hurrikaaneina. Mutta jos olemme silti iloisia, onnellisia ja toistemme kanssa pärjääviä, niin miksi ei?? Emme ole kenellekkään pahoja emmekä haasta riitaa. Kumpikaan ei murise eikä ole paha. Olemme riemukaksikko joka pyörähtää tuomassa vauhtia ja vaarallisia tilanteita päivään kuin päivään!

Briardin syvin olemus ei  oikein aukea niille jotka näkevät vain sen "olen töissä"-briardin. Briardissa tuntuu olevan kaksi toisistaan hyvin paljon poikkeavaa puolta. En ole ikinä perustanut koirista jotka ovat vaatimassa kokoajan toimintaa, tekemistä, hommia, jotain! tai muuten syön sohvan. Olen myös sitä mieltä että nykyään monet koirat "riekutetaan pilalle", eli on pakko harrastaa joka päivä, riekuttaa, täpöttää, tehdä aina jotain jotta ollaan  ihan intopiukena aina ja kokoajan. Rauhoittuminen on ajanhukkaa, perustavanlaatuista kääköilyä sekä omistajalle että koiralle. 
Minusta meidän briardi osaa olla levällään kun ei ole tehtävää ja intopikueana kun pitää. Ja arvostan tätä puolta suunnattomasti! Minulla ainakin on päiviä että en viitsi. Onneksi minulla on koira joka on mukana myös tässä en viitsi-päivässä!

Jatkamme siis aivan täysin sydämin ja Voitontahtosina tätä Briardiutta. Toivotaan että -en-viitsi-päiviä- ei ole niin paljon että päästään joskus kisaamaankin. Mutta jos on, silti meillä majailee ehkä maailman paras (tai ainakin meille sopvin) Briardi!

Aksaa!!

Agilityn alkeiskurssi alkoi eilen. Ihan pienesti perusjuttuja, koska halliympäristö oli kaikille pikkupennuille uusi. Voitto, ystävänsä Aavan kanssa taisivat olla vanhimmat. Eli kokonaista 9 kk jo!

Halliin oli jo vähän tutustuttu edellispäivän rally-tokossa, joten paikka ei ollut ihan uusi eikä pelottava, joten sinnehän se Vomppis hinkusi sisään kuin vanha tekijä! Välillä kahdella jalalla, välillä nelivedolla hihna viimeisiään vinkuen, kaikkien päälle ryysäten, sillälailla Voittomaisesti. Hyvin energisesti ja lennokkaasti. Kaikkien pikkukoira-ihmisten kauhuksi ja minun sormien turmioksi.

Halli on vähän harmillinen sen suhteen että koirille ei  juurikaan ole paikkoja mihin köyttää kiinni opastuksen tai radan teon ajaksi. Mutta reunalta löytyi kuormalava johon Voiton köytin ja kaikeksi yllätykseksi, sillä se makoili kaikessa rauhassa ja odotti nätisti. osaa se siis olla rauhallinenkin...

Sitten itse asiaan. Ensin vähän kontaktia ja "valssiaskelia" koiran kanssa. Ja kun koira seuraa mukavasti mukana, nami tai lelu lentää iloisessa kaaressa palkaksi. Pala kakkua... Tai niin luulin. Voitto tuli hyvin mukana. Heitin ekan namin ja koira tajusi että täällähän saa siis juosta! JUOSTA! Voi tätä riemun päivää! Töissä riehutaan! Ja niin se juoksi, nappasi radan reunalta jonkun siihen jättämän hanskamytyn, heitteli, kopitteli, mutkitteli, kaatuili hurjassa vauhdissaan ja nautti täysin siemauksin. Välillä jo ennätin ajatella että en saa koiraa kiinni, vaikka sen ei pitäisi noin pääpiirteissään olla ongelma meille. Kentällä seisovia ohjaajia säälittelin valmiiksi, Voitto on iso ja Voitto on näköjään myös hurja. Se hyppii ja sitten se hyppii! Kotona se ei hypi joten en osannut varoittaa, plots! -ensimmäistä ohjaajaa naamaan...

Harjoiteltiin myös esteen ylitystä. Kynnyksen korkuista "hyppyä". Jaa tässäkin saa juosta täysillä ja taas lentää hanskajuttuja tai nameja! Kyllä on hauska laji! Eli suomeksi Voitto ihan vain vähän kuumeni. Seuraavaa ohjaajaa plots! -naamaan. Huuleen taisi jäädä ikävä kuhmu.

Itse tykkään Voiton energisyydestä ja syttymisestä. Mutta miten minulle jäi olo että kaikki muut eivät ihan niin tykkää. Voitto on superystävällinen, kaikkia ja kaikkea rakastava otus. Tuolla massalla se vain on vähän eri asia rakastaa kun 30 kiloa kevyemmällä ja 80 kertaa hitaamaalla olemuksella. Pikkukoiria ei olla nykyään enää päästy moikkaamaan ollenkaan, jostain syystä koirien ihmiset vetävät äkkiä pienensä pois vaikka koirat itse moikkaisivatkin.

Minun mielestä ja luulenpa että Voitonkin mielestä aksa-treenit alkoivat hyvin. Voitolla oli hurjan hauskaa ja minullakin aika hauskaa, näitä muutamaa haaveria lukuunottamatta.

Kuvat jäi ottamatta, mutta sulostuteaan tätäkin tarinaa silti otoksin. Eivät liity näihin treeeihin, mutta Voittoon kuitenkin!

Jälkeä

Jostain syystä tuli mieleen lähteä pk-jälkikurssille. Ihan hyvä että tuli, koska ollaan tykästytty!

PK-jälki on kisamuotona itsellenikin uusi ja outo, joten perusteita pitää edelleen kertailla ettei lähdetä heti alkuun tekemään jotain pieleen. No eipä kyllä ensimmäisen kurssipäivän jälkeen tullut mieleenkään että tässä on meidän uusi kisalaji, mutta homman edetessä on sekin käynyt mielessä.

Kaikki aloitettiin varusteiden hankkimisella. Paikalliseen koirantarvikepuotiin valjaita ostamaan. Voitto tietysti mukaan sovittamaan. Tämä karvanaamaherra päätti että ei oikeastaan soviteta. Hyppi, kieri, hankasi selkää lattiaan, haukkui, veti päätä pannasta irti ja näytteli oikein taitavasti hyvinkin epäsosiaalista ja yhteiskuntakelvotonta rakkia. Kunnes sitten sai tarpeekseen myyjän hauskuuttamisesta tai kauhistuttamisesta ja seisoi kuin tatti lopun asioimisemme ajan... Mistä lie taas tuokin mieleen hälle tupsahti. Ihan uutta, mutta ah, niin Voittomaista käytöstä!

Siis valjaat ja jälkiliina hommattu. Seuraavaksi koira, vettä ja hurjasti nameja autoon ja metsään.

Osaavat ja kannustavat kurssinvetäjät kertoivat meille periaatteet ja tavoitteet ja eikun jälkeä tamppaamaan. Päätettiin porukalla testata ensin niin että joka jälkeen ei nameja survota vaan koitetaan lähtisikö homma toimimaan ilman. Ja heti ensimmäiselle jäljelle otettiin mukaan tunnistuskapula. Minun mielestä hyvä ajatus koska namien kylväminen metsään on työlästä ja kokeessakin oikeastaan ainoa tavoite on löytää ne kapulat, joten niitähän tässä aletaan etsiä. Toisinpäin ajateltuna se jälki on vain "tie" kapulan luokse, sivuseikka, kapula on pääasia.

No siis jälkeä tamppaamaan ja merkkaamaan. Voitto jäljelle.  Jaapa jaa, totesi Voitto ja keskittyi syömään heinää. Kulki se innossaan mukana minkä lehmäilyltään kerkesi, mutta jäljen haistelu ei tullut mieleenkään. Mutta jee! täällähän on joku leikkikapula keskellä metsää! Eli vähän vahingossa törmäsi kapulaan, sai hurjat  kehut  ja namia j jäi ehkä tyytyväiseksi itseensä.

Samana kurssipäivänä tehtiin vielä toinen jälki. Voitto sai katsoa kun mamma paineli metsään ja sitten kurssinvetäjä vei koiran pois. Tai yritti. Voitto oli sitä mieltä että äippä pitää pelastaa ja oli kuulemma heittäytynyt selälleen että raahaappa kuule täti vaan. Minä haen äitin pois. (Olin salaa vähän ylpeä.) Pelastuin sitten kuitenkin omin avuin ja mentiin toinenkin jälki. Melkein samoin tuloksin, itse jälki ei niin kovin vieläkään kiinnostanut, mutta kaksi kapulaa löytyi silti.

Tätä sitten harjoitelttin koko seuraavat kaksi viikkoa lähes joka ilta. Opin itse enemmän lukemaan koiraa ja koira oppi tajuamaan että tätä hajuvanaa seuraamalla löytyy noita kepakoita, mistä mamma on superiloinen ja itse saa makkaraa! Etsitään nyt sitten kun se kerta sen niin onnelliseksi tekee!

Joten kummankin päässä tapahtui edistystä. Nyt kuukausi myöhemmin, kolme kurssikertaa  takana ja parikymmentä jälkeä koluttuna luulen että kumpikin jo vähän tietää mitä pitäisi tehdä. Eli sitten vaan treeniä, treeniä ja treeniä.

Esineruutua ollaan harjoiteltu kotipihalla sen verran että lempiasioita (sukkamyttyjä, muovipulloja ja hanskoja) on pihalle viskottu, viety yhdessä tai piiloteltu ja Voitto lähetetty etsimään. Löytää kyllä aina ja tuntuu tykkäävän. Metsässä sitten harjoiteltu kerran. Oli niinkun ei olisi ikinä koko 'hae' käskysanaa kuullutkaan! Selvästi eri ympäristö vaikuttaa koiran aatoksiin. Lisäksi kotipihalla on ollut varmasti esineet liian lähellä, kauas erkaneminen ei oikein tullut Voitolle mieleenkään. Eli treniä, treeniä ja treeniä.

Jälkikokeen tottisosio kauhistuttaa eniten. Noutoharjoituket ovat siinä vaiheessa että noutokapula on ostettu. No on se Voiton suussakin jo ollut. Innoissaanhan se kaikkea kyllä noutaa, mutta ajattelin tehdä tämän varmemman kautta ja jos opetellaan ensin pitämään kapulaa suussa kunnes toisin käsketään.  Voiton mielestä tosi tylsää, jopa etovaa... Että treeniä, treeniä ja treeniä...